Yön musiikkia helsinkiläisille

“She’s singing to-night to bring the chandelier down!”

Andrew Lloyd Webberin legendaarinen Oopperan kummitus nähdään ensimmäistä kertaa Suomessa Kansallisoopperan lavalla. Esitys on ainutlaatuinen, sillä Helsingin produktio on ainoana maailmassa saanut luvan muuttaa musikaalin visuaalista ilmettä ̶ yleensä Oopperan kummituksen esitykset ympäri maailmaa ovat olleet keskenään identtisiä ja tarkasti valvottuja.

Visuaalisesti esitys onkin näyttävä. Lavasteet poikkeavat täysin alkuperäisestä ja kansallisooppera onkin panostanut valtaviin, mutta nopeasti liikkuviin seinäelementteihin, hyödyntänyt projektoreja taustoissa ja luonut uuden visuaalisen ilmeen koko musikaalille. Tämän saattoi havaita jo ennakkomainonnasta – Kummituksella ei nähdä ikonista valkoista puolinaamiota, vaan kasvojen epämuodostuman kätkee koristeellinen tumma metallisilmikko. Uusi puvustus toi musikaaliin mukavan modernin vireen, mutta lavastus ei valitettavasti täysin tukenut näytelmää. Lavasteiden mittakaavasta johtuen kohtauksesta toiseen siirtyminen ei sujunut täysin sulavasti, vaan välillä yleisö joutui odottelemaan seuraavan kohtauksen alkua jopa tarpeettoman kauan.

Musiikillisesti esitys oli huipputasoa. Orkesteri pysytteli kiivastahtisesti elehtivän kapellimestari Nick Daviesin perässä ja Webberin musiikki pääsi oikeuksiinsa täysikokoisen sinfoniaorkesterin ansiosta. Laulajien suoritukset olivat upeat, vaikkakin kummitusta esittävä Ville Rusanen hämmensi rosoisuudellaan ja rock-henkisellä fraseerauksellaan, ja tulkinta jäi kauas Michael Crawfordin mielipuolisesta, intohimon täyttämästä tulkinnasta. Tero Harjunniemi vakuutti Raoulina, ja onnistui esiintymän uskottavan rakastuneesti, mutta kun hahmolta olisi vaadittu määrätietoisuutta, katsomoon välittynyt tunne oli jotain hämmennyksen ja ärtymyksen väliltä.

“They played at hearts as other children might play at ball; only, as it was really their two hearts that they flung to and fro, they had to be very, very handy to catch them, each time, without hurting them.”

Musikaalin tähti oli ehdottomasti Sofie Asplund, joka Christinen roolissa oli sekä esityksen lahjakkain laulaja, myös paras tulkitsija ja vahvin roolihahmo. Kautta aikojen Christinen näyttelijöitä on moitittu hahmon haljuudesta ja mitäänsanomattomuudesta, mutta Asplundin Christine oli päättäväinen, rohkea ja tunteen palo välittyi ylimmälle parvelle asti.

Hahmojen keskinäisessä dynamiikassa oli kuitenkin paljon parantamisen varaa. Liekö kyseessä sitten suomalainen tulkinta kolmiodraamasta ̶ sen sijaan, että mieshahmot Raoul ja kummitus olisivat molemmat pyrkineet voittamaan Christinen itselleen vaikutti pikemminkin siltä, että tyttö sai nähdä vaivaa saavuttaakseen miesten kiinnostuksen. The music of the night on perinteisesti ollut se kohta esitystä, jossa kummitus pääsee musiikillaan tunnustamaan traagisen rakkautensa laulajatarta kohtaan, ja herkkä musiikki luo heidän rakkaustarinalleen uskottavan tunteen, mutta kansallisoopperan versiossa kappale estettiin selvästi enemmänkin yleisölle eivätkä hahmot näyttämöllä ottaneet kontaktia toisiinsa ennen viimeisiä tahteja.

Sama ongelma esiintyi läpi ensimmäisen näytöksen. Dialogit laulettiin katsojille ja tunnetuimmat kappaleet pyrittiin esittämään suurella latauksella, mutta tarinan sisäinen maailma rikkoutui.

Ongelmana oli myös läpi esityksen jatkunut staattisuus, joka kylläkin väheni musikaalin toisella puoliskolla. Esimerkiksi nimikkokappaleen aikana Kummituksen ja Christinen on tarkoitus liikkua tutusta teatterimaailmasta ja todellisuudesta yön musiikin täyttämään fantasiamaailmaan. Helsingin toteutuksessa laulajat pysyivät paikallaan ja lavasteen liikkuivat heidän ympärillään – massiivisesti ja silmänkääntötemppuja hyödyntäen – mutta valitettavan tönkösti.

Vanhassa musikaalissa aina hiukan myötähäpeää tuottava kohtaus on ollut taistelu hautausmaalla, jossa Kummitus on seissyt kiviaidalla ja lähettänyt kävelysauvastaan vähäisesti poksahtavia sähikäisiä kohti Raoulia. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen myötähäpeään, mitä Joel Schumaherin elokuvaversiosta lainattu miekkataistelu tuotti. Muutama miekankolistelu loppui tökerösti Christinen väliintuloon ja Kummituksen kohtalokas ”So, let it be war on you both!” ei saanut selkäpiitäni kihelmöimään.

Sen sijaan Masquarade ansaitsee kehuja. Kansallisooppera pystyi tarjoamaan sen, mitä pienet Lontoon teatterit eivät – valtaisan määrän statisteja. Puolet portailla nähdyistä hahmoista ovat vanhassa koreografiassa mannekiineja. Tämä yksityiskohta on ollut hienosti peitelty ja jäänyt kaikkein lumoutuneimmalta katsojalta huomaamatta. Sen sijaan Helsingissä jokainen kohtaukseen osallistuva on lihaa ja verta, ja oletetttavasti myös tanssi- ja laulutaitoinen. Joukkokohtauksessa oli saavutettu hieno karnevaalitunnelma, joka muuttuu aina ja aina vinksahtaneemmaksi ennen Punaisen Kuoleman sisääntuloa.

Palatakseni pääroolien esittäjiin ja suoritukseen joudun moittimaan ohjaajaa ja dramaturgia. Henkilöhahmojen tulkinta jäi mielestäni vajavaiseksi, mutta enemmän kuin näyttelijöistä se johtui varmastikin ohjestuksesta. Esimerkiksi Kummituksen hahmon motiiveihin ja taustoihin ei ollut perehdytty, tai ne oli väärin ymmärretty, ja tarinaan oli tästä syystä ilmestynyt seksuaalinen sävy, jota aiemmissa versioissa ei ole nähty. Unohdettu oli luomisen ja taiteen tekemisen vaatima vapaus versus maallinen rakkaus, avioliitto ja vaimona oleminen. Musikaali ei tarjonnut riittävän uskottavia perusteita sille, miksi Christinen tulisi valita rujo Kummitus nuoren ja rakastuneen Raoulin sijaan. Valinnassa on vain pintapuolisesti kyse rakkaudesta ja kosijoiden fyysisestä olemuksesta. Todellisuudessa kyse on valinnasta unelmoinnin, aistien ja taiteen ja todellisuuden välillä. Raoulin valittuaan Christine ei voi enää koskaan laulaa.

Suomen Oopperan kummitus on kuitenkin vasta alkutaipaleellaan, ja siksi kalpenee vertailussa Lontoon tai Broadway esityksille, jotka ovat pyörineet taukoamatta yli kaksikymmentä vuotta. Kuten minkä tahansa uuden suurproduktion, myös Oopperan kummituksen ongelmat sujuvuudessa ja lavadynamiikassa korjaantuvat rutiinin myötä. Syksyn kuluessa esiintyjät tulevat rutinoitumaan ja epätasaisuudet hioutuvat, minkä myötä myös katsojien nautinto tulee kasvamaan. Kevään yleisöt saavat hurmaantua musikaalin loisteessa ja humaltua yön musiikin sulosävelistä.

“He had a heart that could have held the entire empire of the world; and, in the end, he had to content himself with a cellar.” – Gaston Leroux “The Phantom of the Opera”

attheopera

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s